Tutkimuksesta tiiviisti

Tiedon ja tutkimuksen valtameri on klikkauksen päässä. Avovesiuimareille ja syväsukeltajille on tarjolla helmiä ja koralliriuttoja, hienoja, inspiroivia tutkimusartikkeleita, uusia näkökulmia ja käsitteitä. Laitan omat löytöni jakoon tällä sivulla. Kun kirjoitan tutkimuksesta, mietin samalla, mitä ideat voisivat tuoda käytäntöön. Silloin tällöin saatan bloggata muustakin, mitä olen kokenut ja oppinut.

Mistä on perhe- ja sosiaalipalveluiden tuloksellisuus tehty?

9.1.2021

Mitä tutkijoille selvisi kun he kysyivät otsikossa esitetyn kysymyksen? Tutkijat Ivana La Valle, Di Hart, Lisa Holmes ja Vania S. Pinto (2019) ovat etsineet kysymykseen vastausta empiirisen tutkimuksen keinoin. Tutkimusprosessin tuloksena on rakentunut perhe- ja sosiaalipalveluiden tuloksellisuuden viitekehys. Kontekstina on Englanti, joten tutkimusta kannattaa lukea kulttuurisensitiivisin silmälasein. Mutta tulokset ovat kiinnostavia ja antavat aineksia pohtia asiaa myös Suomessa. Siksi tämä postaus.

Tutkijoiden mukaan perhe- ja sosiaalipalveluita tuottavan organisaation tulisi kysyä itseltään muutama perustava kysymys:

  • Luoko organisaation johto olosuhteet ja oikeanlaisen toimintakulttuurin sosiaalipalveluiden työntekijöiden onnistumiselle?
  • Tavoittavatko palvelut ne lapset ja perheet, jotka tarvitsevat apua, arvioidaanko heidän tarpeensa oikein ja saavatko he tarvitsemansa tuen?
  • Kokevatko lapset ja perheet palveluiden piirissä ollessaan, että heitä arvostetaan ja että heidän toimijuutensa vahvistuu heidän ollessaan tekemisissä työntekijöiden ja palveluiden kanssa?

Ei rakettitiedettä. Mutta raketteja tässä ei tarvitakaan vaan kykyä pitää peruskysymykset mielessä kun luodaan alueellisia strategioita, verkostoja, toimintakulttuuria ja palveluita.

Mutta mitä tutkijat tarkoittavat puhuessaan tuloksista. Koska kyse on lasten ja perheiden sosiaalipalveluista, tulokset liittyvät keskeisesti lapsiin, lasten oikeuksiin, etuun ja hyvinvointiin. Tutkijoiden mielestä edellisten organisaatioiden toimintaa koskevien kysymysten lisäksi on tärkeää pitää mielessä toiminnan päämääriin, tavoiteltuihin tuloksiin liittyviä kysymyksiä. Kuten:

  • Onko alueen lapsilla ja nuorilla turvallista siellä missä he elävät ja asuvat? Kotona ja yhteisöissään?
  • Tuetaanko lapsia ja nuoria heidän tarpeidensa mukaisesti olemaan sekä terveitä että hyvinvoivia? Tuetaanko heitä onnistumaan heille tärkeissä tekemisissä? Kasvamaan, kehittymään ja vahvistumaan fyysisesti, tiedollisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti?
  • Saavatko lapset ja nuoret tarvitsemansa tuen oppimiseen? Tuottavatko koulut ja oppiminen heille myönteisiä kokemuksia?

Perhe- ja sosiaalipalveluiden tuloksellisuusviitekehys. La Valle ym. (2019)

Mitä lisäarvoa tällaisella tutkijavetoisella tuloksellisuuden viitekehyksellä voisi olla sosiaalipalveluiden kehittämiseen? Kehittämistähän tehdään parhaillaan laajoissa hankkeissa ympäri maata: lastensuojelun kehittämishankkeissa, perhekeskuskehittämisessä, tulevaisuuden sotekeskus -hankkeissa.

Olen kokenut La Vallen ja kumppaneiden työn innostavana, koska heidän viitekehyksensä katsoo lasten ja perheiden sosiaalipalveluiden tuloksellisuutta kokonaisvaltaisesti, monikerroksisesti – systeemisesti. Ja koska heidän kehyksensä ohjaa kysymään oikeita kysymyksiä – ihan siellä omassa toimintaympäristössä. Oma kysymykseni on, voitaisiinko perhe- ja sosiaalipalveluiden tuloksellisuutta vahvistaa vaikkapa näiden tutkijoiden avustamana, hyvät kysymykset edellä? Alla näitä kysymyksiä.

Johtaminen ja toimintakulttuuri

  • Sitoudutaanko organisaatiossani perhe- ja sosiaalipalveluille tärkeisiin arvoihin, eriarvoisuuden torjumiseen, ihmisarvoon ja -oikeuksiin, lapsen oikeuksien toteuttamiseen
  • Ovatko toimintakulttuurimme ja käytäntömme reflektiivisiä, kokemuksesta oppivia ja arjessa työntekijöitä tukevia?
  • Olemmeko sovittaneet eri toimintojen työtä yhteen siten, että moniammatillinen yhteistyö onnistuu ja on sujuvaa?
  • Tukeeko infrastruktuuri tuloksellisuutta: tietojärjestelmät, työmenetelmät ja muu työn organisointi?
  • Onko organisaatiossamme selkeä ja yhdessä sanoitettu, laajasti jaettu ymmärrys asiakastyön laadusta perhe- ja sosiaalipalveluissa?
  • Onko kaikki voitava tehty, jotta henkilöstö olisi pysyvää, motivoitunutta ja osaavaa?

Lasten ja perheiden tarpeiden tunnistaminen ja tuki

  • Tunnistavatko yhteistyökumppanimme muissa palveluissa (varhaiskasvatus, opetus, terveydenhuolto, aikuisten palvelut) tukea tarvitsevat lapset?
  • Tunnistammeko me itse perhe- ja sosiaalipalveluissa lapsen tuen ja suojeluntarpeen? Osaammeko toimia konkreettisesti tuen ja suojeluntarpeisiin vastaamiseksi yhteistyössä lapsen ja läheisten kanssa?
  • Tunnistammeko lastensuojelussa lapsen sijoituksen tarpeen? Tunnistammeko, mitä tukea lapsi ja hänen läheisensä tarvitsevat lapsen ollessa sijoitettuna?
  • Tuemmeko sijaishuollosta kotiutuvia lapsia läheisineen heidän tarpeitaan vastaavasti?
  • Tunnistammeko kaikissa vaiheissa lapsen ja läheisten tuen tarpeiden ytimen ja kohdentuuko tuki oikein?

Osallisuus

  • Luottavatko lapset ja nuoret työntekijöihimme, joita he kohtaavat perhe- ja sosiaalipalveluissa? Saavatko lapset työntekijöiltämme konkreettista tukea? Ovatko lasten ja työntekijöiden suhteet lasten näkökulmasta luottamuksellisia ja onko suhteissa riittävästi pysyvyyttä/jatkuvuutta?
  • Luottavatko vanhemmat työntekijöihimme? Saavatko vanhemmat riittävästi tukea? Ovatko työntekijöiden ja vanhempien suhteet luottamuksellisia ja onko niissä riittävästi pysyvyyttä/jatkuvuutta?
  • Voivatko lapset ja nuoret osallistua omien tarpeidensa tunnistamiseen ja palveluiden suunnitteluun?
  • Voivatko vanhemmat osallistua tarpeidensa tunnistamiseen ja palveluiden suunnitteluun?
  • Kokevatko lapset ja nuoret palveluiden vastaavan tarpeisiinsa?
  • Kokevatko vanhemmat palveluiden vastaavan tarpeisiinsa?

Hyvinvointitulokset

  • Onko lapsilla ja nuorilla turvallista siellä missä he elävät, kotona, muussa asuinpaikassa ja yhteisöissään?
  • Ovatko lapset ja nuoret tyytyväisiä elämäänsä ja asuinpaikkaansa?
  • Onko lasten ja nuorten elämässä pysyvyyttä ja vakautta?
  • Kehittyvätkö lapset ja nuoret tasapainoisesti?
  • Vastataanko lasten ja nuorten mielenterveydellisen tuen tarpeisiin?
  • Saavatko lapset varhaiskasvatuksen tukea?
  • Käyvätkö lapset ja nuoret koulua ja tuottaako se heille arvokkaita kokemuksia itsestään ja oppimisesta? Saavatko lapset koulussa onnistumisen kokemuksia?

Kuinka tärkeää näihin kysymyksiin vastaaminen on sinun mielestäsi? Minkä tiedon varassa näihin kysymyksiin osataan vastata? Keitä kaikkia tulisi kuulla? Ja miltä nämä La Vallen ja kumppaneiden viitekehys ja kysymykset ylipäänsä vaikuttavat?

Lähde:

Ivana La Valle, Di Hart and Lisa Holmes with Vânia S. Pinto (2019) How do we know if children’s social care services make a difference? Development of an outcomes framework. Department of Education, University of Oxford, Rees Cenre, Nuffield Foundation.

Lupaa pyytävä työote – kuinka edetä arvostavin pienin askelin asiakastyössä

Sain noin vuosi sitten lukuvinkin. Se koski Percy Aggetin ja hänen ryhmänsä artikkelia ”Seeking permission”: An interviewing stance for finding connection with hard to reach families. Olen vinkistä kiitollinen, sillä artikkeli on mielestäni erittäin hyvä.

Artikkeli kertoo Itä-Lontoossa työskentelevän mielenterveysklinikan tiimin pyrkimyksistä luoda työote, jolla he saisivat yhteyden ns. ”vaikeasti tavoitettaviin” perheisiin. He kuvaavat, että näissä oli hyvin usein lähisuhdeväkivallan kohteena ollut tai oleva äiti, jonka lapsella oli vaikeita käytöshäiriöitä ja agressiivisuutta. Tiimiä motivoi kehittämistyöhön halu saada tuen piiriin erityisen vaikeassa tilanteessa olevat perheet, sellaiset, joilla on monta kuormittavaa tekijää elämässään samanaikaisesti. Ja näiden perheiden kuormitustekijät eivät totisesti olleet pieniä: köyhyyttä, lähisuhdeväkivaltaa, leimautumista, pitkäaikaista alistuksen ja voimattomuuden kokemusta.

Tiimi työskenteli Itä-Lontoossa alueella, jota luonnehditaan deprivoiduksi. Perheiden lapsilla oli useita samanaikaisia asiakkuuksia eri palveluissa. Ammattilaisten keskuudessa perheet olivat leimautuneet vaikeasti tavoitettaviksi.

Tiimin haaste oli yksinkertainen: jos asiakkaat eivät tule vastaanotolle, miten päästä heidän luokseen? Ja miten toimia kotikäynnillä siten, että perhe päästäisi työntekijät uudestaankin luokseen. Työskentelyn lopettaminen ei ollut vaihtoehto, koska perheissa oli edelleenkin läsnä monia lasten turvallisuuteen vaikuttavia riskejä.

Työtä tehdessään tiimille alkoi selvitä, että tällaisilla perheillä oli varsin usein paljon hankalia suhteita viranomaisiin, taustalla oli konflikteja ja tulehtuneita suhteita myös viranomaisten kanssa. Ammattilaiset verkostossa saattoivat kuvata perhettä esimerkiksi käsittellä ”hard to reach” tai ”highly dysfunctional”. Tutustuessaan perheisiin tiimi alkoi kuitenkin nähdä asiaa toisin: ongelmana ei niinkään ollut perheiden sitoutumattomuus vaan palvelut, jotka tekivät sitoutumisen perheille vaikeaksi. Ammattilaiskäytännöt näyttäytyivät perheille pahimmillaan vihamielisenä ympäristönä, jolta heidän oli tarve suojautua. Vetäytyvää asennetta voi tästä käsin ymmärtää.

Tiimi huomasi, että asiakkaana olevat naiset ja äidit olivat usein olleet väkivallan kohteena perheissään. Lupaa pyytävä lähestymistapa oli tiimiltä tietoinen strategia, jolla pyrittiin purkamaan naisten alistuksen ja voimattomuuden kokemuksia. Kun lupaa erilaisiin pieniin ja isoihin asioihin pyydettiin juuri äidiltä, tavoitteena oli vahvistaa paitsi äitien hallinnan tunnetta, myös auktoriteettia suhteessa lapseen.

Mitä lupaa pyytävä työote tarkoittaa käytännössä?

Kyse on vuorovaikutusstrategista asiakassuhteessa, jossa työntekijä pyytää asiakkaalta lupaa jokaiseen askeleeseen työskentelyssä, sekä alussa että eri vaiheissa. Kyse ei ole viranomaistoimintaan kuuluvasta suostumuksen pyytämisestä hallinnollisena toimenpiteenä, vaan luvan pyytämisestä jatkuvana työtä ohjaavana periaatteena ja käytäntönä. Lähestymistapa osoittautui myös tulokselliseksi: valtaosa perheistä lähti tällaisen lähestymistavan myötä yhteistyöhön, vaikka he olivat aikaisemmin kieltäytyneet siitä.

Käytännössä lupaa pyytävä asenne näkyy tiimin työssä siten, että ensimmäinen kontakti tehdään aina puhelimitse. Kysytään, onko onko ok keskustella ja onko nyt hyvä hetki. Jos keskustelu etenee kotikäynnistä sopimiseen, myös kotikäynnin aikana pyydetään lupaa, esimerkiksi kysytään, onko kotikäynti edelleen ok. Kysytään, voiko tulla sisään, missä huoneessa ollaan, missä olisi hyvä istua.

Ensimmäisellä tapaamisella käsittelyyn nousevat usein perustavat teemat, kuten turvallisuus, ammattilaisten perheeseen kohdistamat odotukset, perheen suhteet viraomaisiin sekä ympäristön ja viranomaisten uskomukset koskien perhettä.

Kun keskustelu käynnistyy, työntekijä kysyy lupaa käsitellä tiettyä teemaa. Kun uusia teemoja nousee esiin, myös niiden käsittelyyn pyydetään lupa. Esimerkiksi

-Pysähdyttäisiinkö hetkeksi tähän…, haluaisin kysyä, onko teille ok, että keskustelemme tästä?

-Mitäköhän hyvää siitä voisi seurata jos juttelisimme tästä, tai haittaa?

-Mitä pitäisi tapahtua että sinulle olisi ok jutella tästä?

Toistuvan luvan pyytämisen idea on jatkuvasti vahvistaa vanhemman hallinnan tunnetta. Perheen alueelle astutaan varovasti ja asteittain. Keskustelua ei pidetä automaattisesti tavoiteltavana asiana, vaan tutkitaan myös vanhemman suhdetta keskustelemiseen. Perheissä, joissa on väkivaltaa, sitä edeltää usein jonkin vaikean asian puheeksiottaminen. Lupaa pyytävä ote puhdistaa siten keskusteluilmapiiriä ja vähentää puhumiseen liittyvää ahdistuneisuutta. Tämä voi mahdollistaa rikkaamman dialogin.

Lupaa pyytävä työoote mahdollistaa huumorin, suoran puheeksi ottamisen ja läpinäkyvyyden työskentelyssä. Kaikissa tapaamisissa pyritään myös luomaan myönteisiä vuorovaikutuskuvioita vanhemman ja lapsen välille. Jokaisen tapaamisen jälkeen kysytään, minkä vanhempi koki hyödylliseksi ja haluaisiko perhe tavata uudestaan. Kaikissa tulevissakin tapaamisissa jatketaan luvan pyytämistä ja vanhemman hallinnan tunteen vahvistamista.

Koska kyseessä ovat perheiden tilanteet, joissa lapsilla saattaa olla suojelun tarvetta, on vanhemmille tärkeää selkiyttää sitä, missä luottamuksellisuuden rajat kulkevat silloin. Luvan pyytäminen ei estä ammattilaisia tekemästä lastensuojeluilmoitusta kun se on tarpeen. Luvan pyytäminen asenteena ja kunnioittava asenne, joka omaksutaan perheen kanssa ulotetaan myös ammatilliseen verkostoon. Lähtöoletuksena on, että kaikki tekevät parhaansa vaikeassa tilanteessa.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Oletko yhtä innostunut kuin minäkin?

Meillä on tänä keväänä menossa Helsingin perusopetuksen koulukuraattoreiden kanssa yhteinen opintopiiri. Luimme tämän artikkelin siellä juuri kuluneella viikolla ja piiriläiset lupasivat kokeilla tätä asiakkaidensa kanssa. Kiva kuulla seuraavalla kerralla, millaisia kokemuksia he ovat tällaisesta saaneet.

Lähde: Percy Agget ym. (2011) ”Seeking permission”: An interviewing stance for finding connection with hard to reach families. Journal of Family Therapy (2015) 37:190-209.

Perheiden unelmat kantavaksi voimaksi

Elizabeth Root ja William Madsen (2013) kertovat artikkelissaan lastensuojelun asiakastyön työotteesta, jota he kutsuvat ”visiotyöksi”. Työotteen yksinkertainen perusajatus on, että työntekijä auttaa perhettä löytämään ja määrittelemään perheelle tärkeän tulevaisuuden tilan, toisin sanoen vision tai unelman siitä, millaisista asioista perheelle ja lapselle tärkeä tulevaisuus koostuisi. Työntekijän tehtävänä on auttaa perhettä tunnistamaan oma unelmansa, paikantamaan esteet unelman toteutumiselle sekä auttaa perhettä löytämään ne vahvuudet ja tuen, joiden avulla unelma voidaan saavuttaa. 

Visiotyössä ei keskitytä vain tulevaisuuteen ja unelmiin. Lähtökohtana ovat lastensuojelun työskentelylle asetetut perustavat tavoitteet: lapsen turvallisuus, elämäntilanteen ja ihmissuhteiden vakaus ja pysyvyys sekä lapsen hyvinvointi. Visiota lähdetään etsimään yhdessä vanhempien kanssa kysymällä, mitä vanhempi toivoo lapsilleen ja millaisen hän toivoisi perheensä olevan. Vision toteutumisen esteitä paikannetaan kysymällä mikä estää vanhempaa saavuttamasta visiota ja millaiset asiat huolestuttavat häntä. Tuen tarpeita ja mahdollisuuksia paikannetaan kysymällä, mikä tai kuka voisi tukea vanhempaa saavuttamaan vision ja millaisia elementtejä hänen elämässään on jotka jo toimivat hyvin. 

Visiotyössä ei rakenneta tulevaisuudenkuvia irrallaan lasta koskevista huolista. Vanhempaa ohjataan jo vision rakentamisen vaiheessa pohtimaan, millaiset asiat turvaisivat ja vahvistaisivat lapsen elämässä turvallisuutta, vakautta ja hyvinvointia. Myös vision toteuttamisen suunnittelussa lapsen turvallisuus ja hyvinvointi ovat työskentelyn keskiössä: vanhempaa pyydetään arvioimaan, kuinka turvassa hän ajattelee lastensa olevan ja millaisia muutoksia hän pitää tarpeellisina, jotta lasten turvallisuus olisi varmistettu. Vanhemman kanssa pohditaan, millaista tukea vanhempi tarvitsee ja mitä esteitä täytyy ylittää jotta lapsen elämässä toteutuisivat turvallisuus, vakaus ja hyvinvointi

Artikkelin kirjoittajat pitävät visiotyön keskeisinä elementteinä paitsi ratkaisu- ja tulevaisuuskeskeistä ajattelutapaa, myös myönteisen ja kunnioittavan suhteen rakentamista vanhempiin. He tiivistävät suhteen luomisen perustavan merkityksen sloganiin ”Connection before correction.” Myönteisen suhteen rakentamisen keinoina he tuovat esiin narratiivisen terapian lähestymistapoja, kuten ongelmien ulkoistamisen. Työskentelyssä irrottaudutaan tietoisesti tulkinnoista, joissa vanhemmat määrittyvät ongelmaksi. Sen sijaan vaikeuksissa olevia vanhempia lähestytään ihmisinä, jotka elävät suhteessa (joilla on suhde) joihinkin ongelmiin (esim. turhautuminen, stressi, päihteidenkäyttö), mutta jotka ovat jotakin muuta ja paljon enemmän kuin heitä määrittävät ongelmat. Lähestymistapa luo työntekijöille mahdollisuuden liittoutua vanhempien kanssa työskentelemään vanhempia uhkaavia ongelmia vastaan. Näin voidaan keskittyä etsimään niitä vanhempien taitoja ja vahvuuksia, joiden avulla heillä on mahdollisuus muuttaa suhdettaan omaa ja lastensa elämää vaikeuttaviin ongelmiin. 

Työotetta soveltaneet kirjoittajat kertovat saaneensa lisää energiaa ja intoa työhön. He kokevat, että työskentelyote on auttanut heitä toimimaan ammatillisten arvojensa mukaisella tavalla asiakastyössä.

William Madsenin ajatuksia on sovellettu myös osana suomalaista, systeemistä lastensuojelua. Hänen ajatteluunsa perustuvaa työvälinettä, yhteistoiminnallista auttamiskarttaa voidaan soveltaa monenlaisissa tilanteissa asiakas- ja kehittämistyössä. Parhaillaan Madsenin ajatuksia hyödynnetään esimerkiksi systeemisen, suhdeperustaisen hyvinvointityön valmennuksissa, joita toteutamme yhteistyössä Helsingin perusopetuksen oppilashuollon kanssa.

Lähde: Elizabeth A. Root & William C. Madsen (2013) The corner: Imagine: Bringing vision into child protective services. The family-centered services project, Watertown, Massachusetts. Journal of Systemic Therapies, vol. 32, no. 3, 2013, pp. 74–88.

Nuorten kanssa on hyvä katsoa sekä taakse- että eteenpäin

Tutkijat Virginia Schmied ja Peter Walsh (2010) ovat selvittäneet kokeneita työntekijöitä haastattelemalla, millaisista elementeistä toimiva työskentely lastensuojelun asiakkaaksi tulevien nuorten kanssa koostuu. 

Australialaiseen tutkimukseen osallistuneet työntekijät (n=44) pitivät nuorten kanssa työskentelyä kompleksisena ja vaativana työnä. Nuoria on esimerkiksi vaikea saada pysymään palvelujen piirissä – he äänestävät helposti jaloillaan. Työskentelyn haasteena on saavuttaa nuoren hyväksyntä ja saada tämä osallistumaan. Kontrollointi ei useinkaan tuota tulosta. 

Työntekijöiden mukaan nuorilla on usein taustalla paljon menetyksiä ja vaikeuksia suhtautua luottavasti ihmissuhteisiin. Niinpä suhteen rakentamisen ja ”yhdessä kulkemisen” teema nousi keskeiseksi aineistossa. Vain suhteiden kautta työntekijä voi rakentaa nuoren ja perheen sitoutumista palveluihin. 

Työskentelyssä nuoren kanssa työntekijät pitivät tärkeänä sekä taakse- että eteenpäin katsomista. Taaksepäin katsominen liittyi työntekijöiden haluun tietää nuoren taustasta ja löytää ”persoona käytöksen takana”. Heille oli myös tärkeää työskennellä kohti tulevaisuutta; tunnistaa nuoren vahvuuksia, etsiä ratkaisuja, asettaa tavoitteita ja sitouttaa nuoria merkitykselliseen toimintaan. Tulevaisuuteen suuntaavassa työskentelyssä pyrittiin vahvistamaan myös nuorten omaa toimijuutta ja asettamaan toiminnallisia ja käytännöllisiä, saavutettavia tavoitteita. 

Vaikka työskentelystrategioita pidettiin tärkeinä, myös työntekijän piirteillä nähtiin olevan merkitystä hyvän työskentelysuhteen luomisessa. Nuorten kanssa työskentelyn nähtiin edellyttävän empaattisuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä, huolenpitoa, autenttisuutta, joustavuutta, käytännöllisyyttä ja luovuutta. Myös kyky tunnistaa omat rajat ja anteeksi pyytäminen olivat työntekijöiden mukaan tärkeitä taitoja.

Artikkelissa käsitellään edellisten teemojen lisäksi mm. perheiden merkitystä ja asemaa nuoren kanssa työskentelyssä, onnistuneen työskentelyn organisatorisia edellytyksiä sekä nuorten kanssa työskentelyyn sisältyviä jännitteitä. Artikkelia voi lämpimästi suositella! 

Resonoivatko nämä ajatukset? Millaisia kokemuksia sinulla on nuorten kanssa työskentelystä?


Lähde: Virginia Schmied and Peter Walsh (2010) Effective casework practice with adolescents: perspectives of statutory child protection practitioners. Child and Family Social Work 2010, 15, pp 165–175

The sail just needs to open – experiences of learning systemic practice

This blog was written in February 2019 after spending a week with two wonderful trainers of systemic practice, Liz Bosanquet and Jennifer Summer.

***

I have been interested in systemic practice in child protection for several years. A couple of weeks ago I had the opportunity, along with a group of dear colleagues, to spend the whole week learning from and with two wonderful women, Jennifer Summer and Liz Bosanquet from Collective Space. Collective Space is a social enterprise which trains social workers and organizations in systemic practice in England.  

There are many things that inspire me in systemic ideas such as focusing on relationships, genuine, respectful collaboration with children and families and curious yet neutral exploration of family patterns just to name some.

Systemic practice has opened up as a whole new sea of possibilities for me as a social worker. Talking about a sea, the week we spent with Liz and Jennifer took me at least a hundred nautical miles ahead on my journey to systemic thinking and practice. I will probably remember our week as one of the major turning points of my  professional journey. What we heard and learned during the time spent together showed me what extraordinary, humane, effective social work practice could really look like.

In my case, a lot of digesting will be needed after the rich week.  But when thinking of why it was so inspiring, a few  words come into my mind,  freedom being the first one. Systemic thinking increases one’s freedom. New ways of thinking and working open up as one’s consciousness of one’s professional thinking and working increases. Systemic thinking is to a large part about awakening to how we as professionals think and what other possibilities there are.  After the training week I was given tools for actual self-reflection i.e. recognizing one’s own biases, beliefs and prejudices and realizing more clearly than before how we very tangibly construct the phenomena we work with. As workers we have a huge role in constructing how mothers, fathers and children are defined. This makes us very much part of system we work with, also sometimes part of the problems and part of the solutions. The freedom lies in that our constructions are just that – constructions. We can always take a few steps back and think of alternatives.

Another word that I take with me from the week together is respect. Adopting a genuine respect for clients frees you from the stiffness of the expert role and allows you to be curious, a human being with just a few hunches from where to start with a new family. I thought respect was also present in the way Liz and Jennifer payed attention to the powerlessness many families have experienced in their lives when we become part of it . I felt there was a lot of respect in the way they emphasized the need for empowering children and parents in every phase of the work. Asking for permission, asking if it’s okay to go on discussing, being sensitive to signs of hesitation or confusion in body language and in the expression of emotions. We learned that it is so important to be aware of even the most subtle things happening in the worker-client -interaction, since children and families start making observations of our use our power from the very first meeting or contact with us. Even the tone in one’s voice or the postures we take, may be part of a powerful intervention – in good and in bad. Taking up a gentle, permission seeking practice is essential in systemic practice to make sure that we are using our power in the most empowering way possible.  

A third word  describing the lessons I learned is safety. Strange enough, I realized during the training week that the feeling of insecurity I have experienced as a social worker has much more to do with my own fear of mistakes and being a rubbishy social worker than anything else. I have feared that I don’t have what it takes – that I can’t see things clearly or that I would be too much or too little of this and that to do a good job. I realized during the week that uncertainty is an inescapable part of the job in child protection and that one should actually embrace it. If one would feel safe and certain all the time and know exactly how to make the risks to disappear, then one would be a rubbishy worker. Hesitation and uncertainty are okay, since in real life there are no “final solutions” to complex problems. Interventions alter family systems but along with changes that make it better, there may also be new dilemmas raised up. Paradoxically it seems that safety increases when you accept that uncertainty will always be there and that it is even desirable. Feeling safer as a social worker comes from accepting the position of safe uncertainty.

A forth word I took with me is skill.Liz and Jennifer took us through a lot of useful new ideas, theories and concepts. But we also learned a lot simply by seeing and experiencing how they actually do things, how they practice and how they teach! For example, I don’t think I have ever seen anyone building a genogram with a client (the lovely expert by experience) as gently and skillfully as Jennifer. The interview Jennifer did, demonstrated to us how an encounter can be started by carefully warming up the context and gently seeking permission. Starting the genogram like this made the whole process seem very calm and safe. And we who listened learned just by observing.

These are just some of the things I learned. And though I felt I really learned a lot, I was also left with a huge curiosity and an interest to learn more and to try out the ideas in practice.

***

We are lucky in Finland having the amazing opportunity to spread the ideas of systemic social work throughout the country. The ministry supports this. All the 18 counties are participating. During this year and the next 150 teams will be trained and leaders are invited to organize support to make systemic practice possible in Finnish Child protection. 

***

I started today by talking about a new sea. I said that I feel like standing on the shore of an amazing new sea.   But maybe I’m not standing on the shore after all. Maybe I have already taken off. Working can be really inspiring sometimes and right now I’m feeling so lucky, like the poet Rumi:

“On a day when the wind is perfect, the sail just needs to open and the world is full of beauty. “

So, Liz and Jennifer (and the wonderful group) thank you so much!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *